Tiivistelmä

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO:2026:24 mukaan pysäköintiriidoissa ei voida noudattaa käännettyä todistustaakkaa.

Pysäköinninvalvontayhtiön (kantajan) on edelleen näytettävä toteen sopimuksen syntymisen perustava tosiseikasto eli esimerkiksi se, että juuri vastaaja on pysäköinyt auton ehtojen vastaisesti. Ennakkopäätöksessä kuitenkin hyväksyttiin, että näyttökynnys ylittyy melko kevyellä näytöllä: jos vastaaja on ajoneuvon rekisteröity haltija ja auto on todistettavasti pysäköity ehtojen vastaisesti, voidaan kokemukseen perustuen pitää todennäköisenä, että hän on pysäköinyt auton. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pysäköintiyhtiön ei tarvitse esittää muuta näyttöä kuljettajan henkilöllisyydestä, ellei vastaaja esitä mitään todistelua.

Tämän seurauksena vastaajalle syntyy velvollisuus esittää vastanäyttöä, jos hän kiistää olleensa pysäköijä. Pelkkä väite siitä, ettei hän ajanut autoa tai ettei hän tiedä kuka ajoi, ei riitä, vaan tarvitaan konkreettisempaa selvitystä, joka heikentää kantajan esittämän näytön näyttöarvoa. Tällainen selvitys voi koskea esimerkiksi ajoneuvon käyttöä, käyttäjäpiiriä tai muita olosuhteita. Samalla ennakkopäätös tarkoittaa, että todistelun nimeämisvelvollisuus siirtyy vastaajan todistelutarkoituksessa kuulemisen osalta osaksi vastaajan vastanäyttövelvollisuutta, vaikka se normaalisti kuuluu todistustaakan kantajalle. Vastanäytölle riittävää kuitenkin on, että se horjuttaa kantajan näyttöä niin, ettei vastaajan kuljettajuus ole sen perusteella erittäin todennäköinen.

Ennakkopäätöksen keskeinen jännite on siinä, että vaikka käännettyä todistustaakka ei voi soveltaa, kantajan näyttökynnys asetettiin poikkeuksellisen matalaksi. Jos vastaaja ei esitä mitään näyttöä tai jää pelkkien yleisluonteisten väitteiden varaan, kantajan heikkokin näyttö, pelkkä yleinen kokemusperäinen todennäköisyys, voi riittää tuomion perustaksi. Tämä poikkeea normaalista näyttökynnyksestä sillä edellä mainitun, niin sanotun alkuperäistodennäköisyyden, ei ole normaalisti katsottu riittävän tosiseikan näyttämiseksi, sillä se ei ota huomioon käsiteltävän asian erikoispiirteitä. On kuitenkin huomattava, että matala näyttökynnys vaikuttaa molempiin suuntiin: kun kantajalta vaaditaan vain vähäistä näyttöä, tilastollista alkuperäistodennäköisyyttä, myös vastanäytöltä edellytettävä taso täytyy olla vastaavasti matala. Kantajalla ei voi normaalisti olla juurikaan luotettavampaa selvitystä ajoneuvon kuljettajasta, kuin ajoneuvon haltijalla. Tähän korkein oikeus näyttökynnyksen alhaisen tason juuri perusti. Näin ollen vastaajan selvitykselle tulee yleensä antaa vahva todistusarvo. Riittävää on ainakin saattaa todennäköiseksi se, että korkeimman oikeuden mainitsema kokemussääntö, jonka mukaan haltija yleensä tai tässä tapauksessa erittäin todennäköisesti on pysäköinyt auton, ei sovellu käsillä olevaan tapaukseen sen erityispiirteiden vuoksi. Ero on hienoinen verrattuna tavanomaiseen asianosaisen rajattuun selvitysvelvollisuuteen, mutta voi muuttaa ajattelutapaa vastaajan vahingoksi.

Vastaajan on tuotava esiin kohtuudella saatavilla oleva selvitys ajoneuvon käytöstä ja tarvittaessa nimettävä todistelua, mutta hänen ei tarvitse esittää sellaista selvitystä, joka loukkaisi hänen tai läheistensä perustuslaissa suojattua yksityisyyden- tai perhe-elämän suojaa tai merkitsisi käytännössä läheisen vastaisen todistamisen pakkoa. Tällaiset seikat voivat rajoittaa selvitysvelvollisuutta, eikä selvityksen antamatta jättämistä voida noilta osin sellaisenaan lukea vastaajan vahingoksi. Korkeimmalta oikeudelta on edelleen linjaamatta näiden perusoikeuksien asettamat rajat.

Korkeimman oikeuden ratkaisu ei ollut kovin yllättävä, eikä se muuta sitä tapaa, jolla vastaajan asianajajan tulee asiaa huolellisesti menetellen ajaa. Ratkaisu osoittaa konkreettisesti, että asian ajamisessa kannattaa aina käyttää apuna asiantuntevaa oikeudellista ammattilaista, kuten kokenutta asianajajaa jo ennen käräjäoikeuden haasteeseen vastaamista. Asianajollisten puutteiden korjaaminen myöhemmässä vaiheessa on usein vaikeaa tai mahdotonta.

Muista lukea käytännön neuvot artikkelin lopusta.

Onko kyseessä käännetty todistustaakka?

Korkein oikeus antoi 17.3.2026 uusimman ennakkopäätöksen KKO:2026:24 todistustaakasta. Ratkaisua on uutisoitu muun muassa niin, että: ”Parkkipate oy vaati naiselta 120 euron pysäköinninvalvontamaksuja. Useiden käänteiden jälkeen ylin oikeusaste katsoi, että naisen velvollisuus oli esittää näyttö siitä, ettei auto ollut hänen käytössään.” (https://www.hs.fi/suomi/art-2000011885354.html). Asia on ymmärretty niin, että korkein oikeus olisi kääntänyt todistustaakan sopimuksen syntymisestä vastaajalle. Korkein oikeus on kuitenkin lähtenyt aivan oikein siitä, että asiaan sovelletaan normaalia todistustaakkasääntöä, jonka mukaan sopimuksen syntymisen edellytyksenä olevista seikoista on sopimukseen kanteensa perusteena vetoavalla valvontamaksua vaativalla kantajalla ja myös todistustaakkaan sisältyvä näyttökynnys on normaalin todistustaakkasäännöksen mukainen (kohta 7.).

”7. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 4 momentista ilmenevin tavoin asian laatu voi antaa aiheen poiketa edellä mainituista pääsäännöistä. Kuten lain esitöissä (HE 46/2014 vp s. 48) on todettu, asian laatua arvioitaessa huomioon voidaan ottaa muun ohella kokemusperäinen todennäköisyys, asianosaisten näyttömahdollisuudet ja asianomaisen lainsäädännön toimivuus. Korkein oikeus toteaa, että vakiintuneen käsityksen mukaan sillä, joka vetoaa sopimukseen vaatimustensa tueksi, on todistustaakka sopimuksen syntymisen edellytyksistä. Korkein oikeus katsoo, ettei yksityistä pysäköinninvalvontamaksua koskevassa asiassa ole syytä asian laadun vuoksi poiketa tästä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentin pääsäännön mukaisesta todistustaakan jakautumisesta. Asian laatu ei anna aihetta poiketa myöskään näytöltä vaadittavaa vahvuutta koskevasta saman pykälän 2 momentin säännöksestä. Todistustaakka valvontamaksun suorittamiseen velvoittavan sopimuksen syntymisen edellytyksenä olevista seikoista on siten valvontamaksua vaativalla kantajalla, jonka on kyseisten seikkojen ollessa riitaisia esitettävä uskottava näyttö muun muassa siitä, että juuri vastaaja on pysäköinyt ajoneuvon.”

Näin ollen korkein oikeuden perustelujen mukaan mikään ei ole muuttunut. Korkeimman oikeuden ratkaisu on kuitenkin julkaistu ennakkopäätöksenä, joka tyypillisesti tarkoittaa jonkinnäköistä uutta linjausta oikeuskäytäntöön.  Mikä sitten kuitenkin on muuttunut? Korkein oikeus tosiasiassa vastoin perustelujaan laski yksityisen pysäköinninvalvontayhtiön todistustaakan näyttökynnystä normaalia todistustaakkaasäännöstä alhaisemmaksi.

Mitä ratkaisu KKO:2026:24 sitten käytännössä merkitsee? Asiaa on tarkasteltava yleisen todistustaakkasäännöstön ja aiemman oikeuskäytännön pohjalta. Olen aiemmin kirjoittanut paljon todistustaakan soveltamisesta yksityisessä pysäköinninvalvonnassa hoidettavinani olleiden asioiden oikeudenkäyntikirjelmissä. Eri tuomioistuinten perustelut näytön arvioinnin ratkaisuista ovat olleet perusteluiltaan osin vaihtelevia ja ristiriitaisia, sillä todistusoikeudellinen tuntemus ja termistö ei ole ollut riittävästi hallussa, jotta perusteluista saataisiin täysin johdonmukaiset sekä sisäisesti, että suhteessa todistusoikeuden tutkimukseen. Vahvoja viitteitä on myös sen puolesta, että on olemassa sekä yksityiseen pysäköinninvalvontaan selvästi myönteisesti suhtautuvia että kielteisesti suhtautuvia tuomareita, joka ei ole voinut olla vaikuttamatta harkintavallan käyttöön. Todistusoikeudellinen oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden perusteella todistustaakan jakoa tulisi arvioida selvitysperiaatteen kautta ja todistustaakka tulisi osata jakaa selvitystaakkaan (burden of production) ja vakuuttamistaakkaan (burden of persuasion).

Selvitysperiaate

Todistustaakka ja näyttökynnys ovat oikeustosiseikkakohtaisia. Selvitysperiaate on todistusoikeuden johtava periaate, sen mukaan tuomioistuimen ratkaisujen perusteena olevat oikeustosiseikat ovat pyrittävä selvittämään mahdollisimman tehokkaasti. Tämän vuoksi todistustaakka on lähtökohtaisesti oltava aina sillä osapuolella, jolla on paremmat edellytykset esittää selvitystä tietystä oikeustosiseikasta (Okkonen, Mari – Muhonen, Jukka: Todistusoikeudellinen kyselytutkimus tuomareille 2014, Helsingin yliopisto Kysymys 14, jossa 50 tuomaria 55 katsoi osapuolten mahdollisuuksien esittää todistelua vaikuttavan päätösharkintaan).  Vakiintunut todistusoikeudellinen sääntö on, että sopimukseen vetoavalla on todistustaakka niistä seikoista, jotka perustavat sopimuksen. Tämä on myös sopusoinnussa selvitysperiaatteen kanssa, sikäli kun sopimukseen vetoavalla on pääsääntöisesti parhaat mahdollisuudet varautua todisteluun ja esittää selvitystä sopimuksen olemassaolon puolesta. Lisäksi uskottavaksi näytöksi kelpaavaa selvitystä siitä vastatosiseikasta, ettei sopimusta ole syntynyt on pääsääntöisesti miltei mahdotonta antaa. Toisinaan selvityksen antamisvelvollisuus voi perustua myös nimenomaiseen lakiin, kuten työnantajan velvollisuus työaikakirjanpidon pitämiseen. Tällöinkin velvoitetulla on normaalisti paremmat tosiasialliset edellytykset tuottaa selvitystä ja varautua todisteluun, sekä resurssiensa että oikeusnormeja koskevan selonottovelvollisuutensa vuoksi.

Riita-asian asianosaisella on häntä todistelutarkoituksessa kuultaessa velvollisuus pysyä totuudessa antaessaan kertomuksensa ja vastatessaan tehtyihin kysymyksiin (OK 14:1 ja OK 17:26). Selvitysperiaate näkyy myös siinä, että tuomioistuimen tulee harkita mikä vaikutus asianosaisen menettelyllä on todisteena, jos tämä ilman hyväksyttävää syytä todistelutarkoituksessa kuultuna ei anna kertomusta tai vastaa kysymykseen (OK 17:6.1 kohta 3). Selvitysperiaate kuitenkin voi joutua väistymään hyväksyttävän syyn, kuten perhe- ja yksityiselämän suojan (Suomen perustuslaki 10 §) vuoksi. Hyväksyttävänä syynä voidaan pitää muun muassa sitä, että asianosainen ei halua todistaa erityisen läheistä henkilöä vastaan (OK 17:17.1) tai tämän asiassa ylipäänsä. Kun tällöin vastaamatta jättämiseen on hyväksyttävä syy, tätä ei voida näytön arvioinnissa osaksikaan lukea kysymykseen vastaamatta jättäneen asianosaisen vahingoksi. Kysymykseen vastaamattomuudella voi olla kuitenkin vain poikkeuksellisesti todistusarvoa. Vastaajalla voi olla kuitenkin asianosaisen myötävaikutusvelvollisuuteen kuuluva ns rajattu selvitysvelvollisuus, jonka laiminlyönti voi johtaa siihen, että vastaaja ei voi saada edukseen laiminlyöntinsä aiheuttamaa selvittämättömyyttä. Näin ollen kantaja voi saada näyttökynnyksen ylitettyä kevyemmälläkin näytöllä, esimerkiksi silloin, kun vastaaja ei kerro juuri mitään konkreettista ajoneuvonsa käyttäjäkunnasta pysäköintiajankohtana. Rajanveto siihen, milloin vastaaja on antanut kohtuullisen selvityksen ei ole selvä, mutta selvää on että vastaajankin on myötävaikutettava asiansa selvittämiseen selvitysedellytyksiensä, mahdollisen salassapitovelvollisuutensa ja yksityisyyden- ja perhe-elämänsä suojansa luomissa puitteissa.

Alkuperäistodennäköisyys ei ole normaalisti riittävä näyttö

Korkein oikeus soveltaa kokemussääntöä, jonka mukaan auton rekisteröidyllä omistaja on yleensä auton kuljettaja tai ainakin tietää kuka on ollut auton kuljettaja. Siinä on kyse todistusoikeudessa tunnetusta niin sanotusta alkuperäistodennäköisyydestä, tilanteessa, jossa auto on pysäköity ja rekisteröity omistaja on tiedossa. Alkuperäistodennäköisyydellä tarkoitetaan yleisesti vallitsevaa todennäköisyyttä ennen asiassa esitettyä näyttöä.

Riitaisten oikeustosiseikkojen tueksi olisi kuitenkin oltava näyttöä, jotta seikka voitaisiin ottaa ratkaisun perustaksi, pelkkä alkuperäistodennäköisyys ei normaalisti riitä. Alkuperäistodennäköisyyden huomioiminen todistusharkinnassa edellyttää normaalisti kuitenkin sitä, että on jotain näyttöä, jota arvioidaan tuon kokemussäännön pohjalta. Korkea alkuperäistodennäköisyys voi johtaa silloin siihen, että esitetyn näytön todistusarvo nousee. Ratkaisun perustaminen yksinomaan alkuperäistodennäköisyyteen on kuitenkin tosiasiassa todistustaakan kääntämistä ja ristiriidassa sen kanssa, että seikan tueksi on esitettävä uskottava näyttö.

Oikeuskäytännössä on katsottu, ettei auton haltija voi välttämättä tehokkaasti kiistää sopimuksen syntymistä (auton kuljettamista ja pysäköintiä) pelkällä väitteellä, ettei hän itse ollut toiminut kuljettajana ja ettei hän tiennyt kuka kuljettajana oli toiminut. (KKO 2010:23 ja HelHO S 20/2153 päätös Nro 568 pvm 3.5.2021 ilmi käyvä käräjäoikeuden ratkaisu (ei valituslupaa).  Tämä on kuitenkin realisoitunut lähinnä tilanteissa, joissa on kysymys lukuisista valvontamaksun vaatimiseen johtaneista pysäköinneistä samalla paikalla ja auton rekisteröity haltija on osallistunut aktiivisesti keskusteluun kyseisen auton pysäköimiseen liittyen pysäköinninvalvontayhtiön kanssa ja internetinkeskustelupalstoilla, sekä muuttanut kertomustaan. Tällöin väitettä siitä, että vastaaja ei tiedä kuka on autoa kuljettanut, voidaan näyttöä kokonaisuutena arvioiden pitää epäuskottavana. Tällöin asianosaisen vapaassa kuulemisessa kertoma epäuskottavaa kertomusta voidaan katsoa hänen totuusvelvollisuutensa huomioiden näyttönä häntä vastaan.

Oikeuskäytännössä on tähän asti edellytetty, että sen lisäksi että vastaaja on pysäköidyn ajoneuvon ajoneuvorekisteriin merkitty omistaja tai haltija, on olemassa myös muita näytettyjä tai riidattomia aputosiseikkoja, jotka tukevat sitä seikkaa, että vastaaja on pysäköinyt auton. Tällaisia aputosiseikkoja voivat olla henkilön jokin erityinen liityntä pysäköintipaikkaan, kuten asuinpaikan tai työpaikan erityinen läheisyys, joka kytkisi kaikista ajoneuvon käyttäjistä vain vastaajan pysäköintipaikkaan tai se, että vastaaja on ajoneuvon ainoa säännöllinen käyttäjä. Kantajan tulisi siis muun todisteen puuttuessa näyttää toteen vähintään se, että vastaajalla on mainittu erityinen liityntä pysäköintipaikkaan. Aiemman oikeuskäytännön mukaista on myös se, että mikäli vastaaja vaikenee täysin, eikä suostu selvittämään asiaa, voi hän laiminlyödä asianosaisen myötävaikuttamisvelvollisuuteen kuuluvan selvitysvelvollisuutensa, joka voidaan lukea hänen vahingokseen näytön arvioinnissa, jolloin kantajalle voi riittää näyttökynnyksensä ylittämiseen se, että

• hän osoittaa vastaajan olevan pysäköintiajankohtana ajoneuvon liikenneasioiden rekisteriin merkitty ainoa haltija,
• että ajoneuvo on pysäköity ehtojen vastaisesti ja
• että vastaaja on oikeudenkäynnissä laiminlyönyt selvitysvelvollisuutensa, jonka johdosta kantajan väitteen tueksi esitetty näyttö voidaan katsoa ikään kuin kattavaksi, jotta selvitysvelvollisuutensa laiminlyönyt vastaaja ei voi saada aiheuttamaansa selvittämättömyyttä edukseen.

Näyttökynnys

Uskottava näyttö tarkoittaa lainvalmisteluaineiston (HE 46/2014 s. 46) mukaan vahvempaa näyttöä kuin ns. todennäköiset syyt. Tuomarikunta yleisesti edellyttää siviiliprosessissa uskottavalta näytöltä vähintään noin 75 % vakuuttuneisuutta näyttökynnyksen noustessa riitaintressin suuruuden mukaan.  Uskottavassa näytössä on tällöin tuomarikunnan enemmistön mukaan kyse oikeustosiseikan vähintäänkin erittäin todennäköiseksi osoittavasta näytöstä. (Okkonen, Mari – Muhonen, Jukka: Todistusoikeudellinen kyselytutkimus tuomareille, Helsingin yliopisto 2014, Kysymykset 4 – 9 ja kysymys 13. Kyselytutkimus oli lähetetty kaikille Suomen yleisten tuomioistuimien tuomareille ja siihen vastasi 22,3 % heistä eli 156 tuomaria.) Mikäli sopimuksen syntymistä ei ole osoitettu luotettavasti toteen on oikeustosiseikka katsottava näyttämättömäksi, eikä tuomioistuin voi ratkaisuaan tuon oikeustosiseikan olemassaoloon perustaa.

Johtopäätökset

Korkeimman oikeuden johtopäätökset ovat seuraavat:
”10. Asiassa on riidatonta, että B on kysymyksessä olevan ajoneuvon rekisteriin merkitty haltija. Asiassa ei ole edes väitetty, että rekisteriin olisi ajoneuvon haltijaksi merkitty ketään muuta B:n ohella. Ottaen huomioon edellä muun muassa kokemusperäisestä todennäköisyydestä ja asianosaisten näyttömahdollisuuksista lausuttu Korkein oikeus katsoo, että tällaisessa tilanteessa voidaan lähtökohtaisesti pitää uskottavana, mikäli merkittävää vastanäyttöä ei esitetä, että juuri B on kuljettanut ajoneuvoa, kun se on pysäköity kanteessa tarkoitetulle pysäköintialueelle.

11. B on kiistänyt kuljettaneensa ajoneuvoa kyseisinä ajankohtina, eikä hänellä väittämänsä mukaan ole tietoa siitä, kuka ajoneuvoa on tuolloin kuljettanut. B on väittänyt, että hänen perheessään on neljä henkilöä, joilla on ajo-oikeus, ja useita autoja, joita perheenjäsenten lisäksi on satunnaisesti käyttänyt myös useampi perheen ulkopuolinen henkilö. Lisäksi B on vedonnut siihen, että hän on reklamoinut valvontamaksuja koskevista maksumuistutuksista. Korkeimmassa oikeudessa B on vielä väittänyt, että hänen tyttärensä ystävä asuu kyseisen pysäköintialueen läheisyydessä. A Oy on kiistänyt B:n väitteiden todenperäisyyden muuten kuin maksumuistutuksista tehtyjen reklamaatioiden osalta.

12. B ei ole esittänyt edellä mainittujen A Oy:n riitauttamien väitteiden tueksi minkäänlaista todistelua. Häntä itseään ei esimerkiksi ole kuultu todistelutarkoituksessa, jolloin hän olisi voinut kertoa kyseisistä seikoista ja jolloin hänen kertomuksensa uskottavuutta näyttönä olisi voitu arvioida. Näin ollen B:n ei voida katsoa horjuttaneen sitä näyttöä, joka on edellä lähtökohtaisesti katsottu riittäväksi osoittamaan, että hän on itse kuljettanut ajoneuvoa, kun se on pysäköity kanteessa tarkoitetulle pysäköintialueelle.

13. Edellä lausutuin perustein siitä, että B on pysäköinyt ajoneuvon kanteessa väitetyn mukaisesti, on katsottava esitetyn sellainen uskottava näyttö, että kyseinen seikka voidaan asettaa tuomion perustaksi. Asia on muutoin riidaton. Näin ollen aihetta hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ole.”

Korkeimman oikeuden ratkaisun oikeudellinen merkitys todistustaakalle poikkeamana aiemmin esittämääni vastaajan rajattuun selvitysvelvollisuuteen on se, että korkein oikeus tämän soveltamisen sijasta asetti kantajan näyttökynnyksen niin alas, että se on jo lähellä käännettyä todistustaakkaa. Tämä ei ole siis täysin linjassa yleisen näyttökynnyksen kanssa. Mutta odotettavissa myös sen vuoksi, ettei korkein oikeus ole aiemminkaan kyennyt tai halunnut erotella selvitystaakkaa ja vakuuttamistaakkaa toistaan, jolloin ratkaisu voi olla vain todistustaakan näyttökynnystä ja vastanäyttövelvollisuutta koskeva.

Korkein oikeus on kuitenkin todennut, että vastaajalla on käännetyn todistustaakan sijaan vain vastanäyttövelvollisuus. Vastanäyttövelvollisuudella tarkoitetaan sitä, että kun kanneperusteen puolesta esitetty näyttö ylittää näyttökynnyksen vastanäytöksi riittää se, että päänäyttöä horjutetaan sen verran, ettei se enää ylitä näyttökynnystä. Vastanäytön ei siten tarvitse osoittaa kanneperusteen vastakohtaa uskottavasti toteen. Tämä tarkoittaa sitä, että vastaajalle riittää pitkälti samanlaisen selvityksen antaminen kuin määrittelemääni rajattuun selvitysvelvollisuuteen kuuluu. Erotuksena hänellä on nyt omaan selvitysvelvollisuuteensa sisältyvän todistelun nimeämisvelvollisuus. Rajatulle selvitysvelvollisuudelle käsitteellisesti riittävää on se, että olennaista selvitystä annetaan kohtuudella edellytettävällä tavalla, kun taas vastanäyttövelvollisuus edellyttää, että päänäyttöä horjutetaan jäämään näyttökynnyksen alle. Kun korkein oikeus on kuitenkin asettanut sopimukseen vetoavan pysäköinninvalvontayhtiön näyttökynnyksen niin alas, että siihen riittää jo varsin heikkokin alkuperäistodennäköisyyteen perustuva näyttö, ei tuon näytön horjuttamiseen vastanäytöltäkään voida edellyttää kovin paljoa. Korkein oikeus ei siten ratkaisullaan voi kiertää itse tunnustamaansa ns käännetyn todistustaakan kieltoa, pukemalla samansisältöisen normin uuteen kieliasuun, vaan vastanäytöksi riittää mikä tahansa todistelu joka osoittaa, ettei käsillä olevaan asiaan voida soveltaa sitä kokemussääntöä, jonka mukaan ajoneuvoa yleensä ja myös pysäköintiajankohtana erittäin todennäköisesti on kuljettanut vastaaja. Hyvin pienikin selvitys useista potentiaalisista käyttäjistä tulee siis uudenkin ennakkopäätöksen loogisen soveltamisen myötä yleensä riittämään päänäytön horjuttamiseen, sillä kantajalla ei voi yleensä olla vastaajaa parempaa selvitystä asiasta, joka puolestaan on juuri se seikka, johon korkein oikeus on näyttökynnyksen ja vastanäyttövelvollisuuden asettamisen perustanut. Mikäli vastaaja selvitysedellytystensä puitteissa kohtuullisesti selvittää asiaa luopumatta yksityiselämänsä suojasta ja selvityksen jälkeen näyttö ei osoita vastaaja erittäin todennäköiseksi pysäköijäksi on kanne hylättävä. Mikäli hän myös osoittaa syyt, miksi hän ei voi tarkemmin asiaa selvittää, ei hänellä ole niitä parempia selvitysmahdollisuuksia, joita KKO on yleensä katsonut ajoneuvon rekisteröidyllä haltijalla olevan.

Käytännössä kun olennaista selvitystä annetaan ajoneuvon käyttämisestä näiden kahden ero on pieni, sillä päänäyttö koostuu vain siitä, että ajoneuvon on pysäköity ehtojen vastaisesti ja vastaaja on sen liikenneasioiden rekisteriin rekisteröity haltija. Päänäyttö on näin ollen aina paljon heikompaa, kuin vastaajan mahdollisesti annettavissa oleva selvitys. Näin ollen päänäyttö on niin heikkoa, että jos vastaajan (rajattuna selvityksenä tai vastanäyttönä antama) kohtuudella selvitysedellytyksiensä ja yksityisyyden suojansa puitteissa antama selvitys ei tue päänäyttöä tulisi kanne kuitenkin hylätä näyttämättömänä. Muu ratkaisu tarkoittaisi juuri korkeimman oikeuden kieltämää käännettyä todistustaakkaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu linjaa sen, että vaikka todistustaakka on kantajalla, niin tämän edellä mainitun matalan näyttökynnyksen ylityttyä vastaajan on nimettävä jotain todistelua ilman, että kantajan olisi tarvinnut osana päänäyttöä nimetä edes vastaajaa kuultavaksi todistelutarkoituksessa.

Korkein oikeus olisi yhtä helposti voinut linjata, että koska todistustaakan kantaja ei ollut edes nimennyt vastaajaa kuultavaksi todistelutarkoituksessa, niin hänen näyttökynnyksensä ylittämiseen ei riitä pelkästään alkuperäistodennäköisyyden osoittavat tiedot ajoneuvon rekisteröidystä haltijasta ja kyseisen ajoneuvon pysäköinnistä ehtojen vastaisesti. Tämä noudattaisi vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jonka mukaan todistustaakan kantajalta edellytetään kaiken sellaisen näytön nimeämistä, jonka hän voi osata nimetä kanneperusteensa olemassaolon selvittämiseksi. Korkein oikeus siis tietoisesti siirsi todistelun nimeämisvelvollisuuden vastaajalle ja tämän vastanäyttövelvollisuuteensa, vaikka myös tämä näytön nimeäminen olisi ollut myös todistustaakan kantajan selvitysedellytyksien piirissä. Tätä ratkaisua korkein oikeus ei perustellut mitenkään, vaikka näyttökynnyksen alhaista tasoa perusteltiin nimenomaan kantajan selvitysedellytyksillä.

Edellä mainitun vuoksi ratkaisu on myös ongelmallinen sen suhteen, että oikeuskäytännön näin muuttuessa vastaaja määrättiin kuitenkin korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut, vaikka sellaisessa tapauksessa normaalisti oikeudenkäyntikulut tulisi tuomita jääväksi osapuolten vahingoiksi.

Korkeimman oikeuden enemmistön perusteluissa kuitenkin sivuutetaan edellä mainitsemani ja myös erimieltä olleen korkeimman oikeuden jäsenen kanta yksityiselämän suojasta. Käytännössä potentiaaliset pysäköijät ovat erityisen läheisiä henkilöitä, kuten tässä tapauksessa. Itse läheisen oikeussuhteiden todistamisvelvollisuutta omassa asiassa ei ennakkopäätöksessä käsitellä lainkaan, vaikka tämä loukkaa sitä etua, jota laissa säädetyllä oikeudella kieltäytyä todistamasta läheisen asiassa suojataan. Läheinen henkilöhän voidaan prosessin aikana haastaa myös vastaajaksi ja vaatia asioiden yhdistämistä, jolloin kieltäytymisoikeus tulee lain mukaan sovellettavaksi. Jokaisella tulisi olla oikeus omassa asiassa todistamiseen, ilman että samalla tulee pakotetuksi todistamaan erityisen läheisen henkilön asiassa (OK 17:17.1, 12.6.2015/732).

”Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Ilveskero: Olen eri mieltä asian lopputuloksesta. Olen samaa mieltä kuin enemmistö perustelujen kohdista 1–8. Kohtien 9–13 asemesta lausun seuraavaa:

Kokemusperäisen todennäköisyyden perusteella auton kuljettaja on auton rekisteriin merkitty haltija. Toisaalta autolla voi olla haltijan ohella useita muita kuljettajia, joissa osassa tilanteista auton haltija ei ole tietoinen, kuka ajoneuvoa kulloinkin kuljettaa. Näyttökynnyksen korkeutta arvioitaessa on otettava huomioon mahdollisuus, että auton haltija ei ole auton kuljettaja, jolloin näyttötaakan siirtyminen auton haltijalle pelkästään auton haltijuuden perusteella aiheuttaisi luonnolliselle henkilölle velvollisuuden esittää vastatodistelua lähtökohtaisesti omasta sijainnistaan tai muusta yksityiselämäänsä liittyvistä seikasta pysäköinnin aikana taikka auton kuljettajasta, jolloin auton haltija sopimussuhteeseen nähden sivullisena olisi velvollinen osoittamaan pysäköinnin sopijaosapuolen. Jos autolla on usea käyttäjä, haltijan voi olla joissakin tilanteissa vaikeaa tai mahdotonta osoittaa, kuka autoa on kulloinkin kuljettanut.

Yleisen sopimusoikeudellisen periaatteen mukaan sillä, joka nojautuu vaatimuksensa tueksi sopimukseen, on todistustaakka sopimuksen syntymiseen vaikuttavista oikeustosiseikoista. Tässäkin asiassa auton kuljettajan tunnistaminen olisi ollut mahdollista pysäköintialueen kattavammalla valvonnalla, mikä tosin tekisi valvonnasta hankalampaa ja lisäisi valvonnan kustannuksia.

Tässä asiassa on kysymys yksityisoikeudellisen sopimuksen syntymisestä. Yksityisestä pysäköinninvalvonnasta ei ole annettu lainsäädäntöä, joten tähän asiaan ei sovelleta erityistä lainsäädäntöä, jolla olisi merkitystä näyttökynnyksen korkeutta harkittaessa.

Kun tässä asiassa on kysymys sopimuksen syntymiseen vaadittavien oikeustosiseikkojen osoittamisesta eli siitä, kuka auton on pysäköinyt, ja kun laissa ei ole säädetty auton haltijalle erityisiä velvollisuuksia tällaisen tilanteen varalta sekä ottaen huomioon edellä mainitsemani asianosaisten näyttömahdollisuudet, en katso perustelluksi, että auton haltijaa pidetään riittävällä todennäköisyydellä auton kuljettajana vain sillä perusteella, että hän on auton haltija, etenkään, kun yksityisen pysäköinninvalvontaan ei liity erityisiä oikeusturvakeinoja kuten hallinnollisissa sanktioissa.

Edellä lausutuin perustein katson, että pelkästään se, että B on auton haltija, ei muodosta uskottavaa näyttöä siitä, että hän on pysäköinyt auton kanteessa tarkoitetulla tavalla. Hylkään kanteen.”

Miten kannattaa toimia?

Yleisesti suositeltavaa on, että liikenneasioiden rekisteriin merkitään autolle myös toinen haltija, jolloin yhden haltijan ei voida väittää minkään kokemussäännön mukaan olevan olennaisesti toista todennäköisempi, etenkin jos autoa harvemmin käyttävä taho on ensimmäinen haltija ja useimmin käyttävä toinen.

Asianajoteknisesti korkeimman oikeuden ratkaisun on mahdollistanut se, ettei vastaaja ole lainkaan esittänyt todistelua asiassa, vaan ainoastaan väitteitä. Näin ei luonnollisestikaan koskaan kannattaisi vastaajan mitään asiaa ajaa, jos on riski siitä, että tuomioistuimella saattaa olla painetta katsoa näyttökynnyksen olevan alhainen tai painetta arvioida kantajan todisteiden todistusarvo korkeaksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu ei ollut kovin yllättävä, eikä se muuta sitä tapaa, jolla vastaajan asianajajan tulee asiaa huolellisesti menetellen ajaa. Ratkaisu osoittaa konkreettisesti, että asian ajamisessa kannattaa aina käyttää apuna asiantuntevaa oikeudellista ammattilaista, kuten kokenutta asianajajaa jo ennen käräjäoikeuden haasteeseen vastaamista. Asianajollisten puutteiden korjaaminen myöhemmässä vaiheessa on usein vaikeaa tai mahdotonta.

Allekirjoittaneella on kokemusta noin 100 oikeudenkäynnin voittamisesta ParkkiPate Oy:tä vastaan. Mikäli on ongelmia yksityisen pysäköinninvalvonnan kanssa ja kysyttävää ilmenee, ottakaa matalalla kynnyksellä yhteyttä allekirjoittaneeseen, niin katsotaan voimmeko auttaa.